<3:lla Amber

Mun mielestä musiikissa on tärkeää monikin asia, mutta etenkin se, ettei siihen koskaan kyllästy. Mulla on tällä hetkellä mp3-soittimessa vain 48 biisiä, joihin en ole kyllästynyt vieläkään, vaikka kyseiset biisit ovat olleet suosikkejani siitä lähtien kun ne olen ensimmäisen kerran kuullut. Eikä musiikki mielestäni saa vain olla iloista rallatusta taustalla, se on enemmän. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun kuuntelee oikein keskittyneesti jotakin todella hyvää biisiä. Musiikki on jotain järjellä selittämätöntä, näin sen minä koen. Ja puhun nyt tässä juuri siitä musiikista jota minä rakastan. Muusta en voikaan puhua, koska muita lajeja en todellakaan tunne kovin hyvin. En edes tiedä mitkä ovat listoilla tällä hetkellä. Hyvä musiikki herättää minussa tunteita. Se saa joku piristymään ja hyvälle tuulelle tai itkemään. Tämäkään ei ihan aina onnistu, mutta kun keskittyy, niin kyllä se siitä. Jos olen joskus huonolla tuulella, tekee hyvä avata vaikka radio ja kuulla hyvä biisi. Joskus on ihana kuunnella musiikkia ja ihan itkeä sen mukana. Mä olen joskus tehnyt niin ja se on jotenkin ihan ainutlaatuista. Se saattaa kuulostaa todella typerältä, mutta oikeasti on hyvä itkeä ilman mitään syytä. Tuntuu, että en mä sittenkään ole yksin tässä maailmassa, on mulla sentään musiikki.

Sitten tulen otsikon aiheeseen, eli kuka todella kuolisi musiikin tähden. Musiikkia tehdään suunnattomat määrät. tehdään hittejä ja huteja. Levyt myy tai ei. Mulle se ei ole kovin tärkeää. Olen samaa mieltä kuin kunnon hevarit ja rokkarit, musiikkia ei tehdä rahan takia, vaan itse musiikin takia. Minusta on todella hienoa, että on niinkin hieno tapa ilmaista itseään kuin musiikin kautta. Musiikilla voi ilmaista ihan mitä vain. Minä voisin sanoa, että voisin kuolla musiikin tähden. Jos jonkun ihmishenki olisi uhrattava, että musiikkia voisi taas kuulla, olisin varmaan valmis siihen. Se olisikin ainoa asia tässä maailmassa minkä vuoksi voisin kuolla. Musiikki on monelle ihmisellä top 5 tärkeimmissä asioissa, eikä sitä saisi ottaa kenestäkään pois.Eikä kenenkään musiikkimakua saisi arvostella. Jokainen tuntee ja kokee musiikin ihan omalla tavallaan, mutta tärkeintä on, että sen tuntee. Musiikki on minulle elämäntapa ja ilman sitä tuskin tulisin toimeen. Se on varmaan ainut asia josta olen riippuvainen.

www.freewebs.com/maelatte

Sinne vaan kaikki keitä kiinnostaa.:) Sieltä voi lukee lissää mun jotain tuotoksia ja kattella mun piirtämiä kuvia yms.

Jaa...Mun ajatukset on tällä hetkellä niin sekavat, että tiedä mitä kirjoittais saatikka sanois. Olen kuitenkin tekemässä omia sivuja, joten täällä minua ei kamalasti näy. Ja ei tämä enää kamalasti innostakaan varmaan tulee sinne mun sivuille sitten sellainen hieman erilainen blogi. Tulen laittamaan sen tänne sitten. :)

Mukavaa kun tulee kevät, täällä on ainakin tiet jo ihan sulaa. Huomenna pääsee fillarilla kouluun! Mä en todellakaan ole niitä, ketkä sitkuttaa pyörällä kouluun oli lämmintä tai kylmää kuinka paljon tahansa. Sääkin vaikuttaa melko usein, siis onko pouta vai itkeekö taivas. Jeps. Hyvää kevättä kaikille! :)

Mutta päästäkseni aiheeseen, joka siis on hiirenloukku, lopetan löpinän kyseisestä näytelmästä. Oikeassa elämässäkin on olemassa vastaavanlaisia hiirenloukkuja, ihan samassa merkityksessä kuin näytelmässäkin, mutta niin myös verrannollisena. Joku voi tuntea olevansa loukussa, tuntea tukehtuvansa, koska ei ole tarpeeksi tilaa. Näin voi esimerkiksi olla liian tiivissä seurustelusuhteessa tai vaikka kotona, koska vanhemmat ovat kamalia kyyliä. Tai sitten voi ihan oikeasti joutua näytelmän kaltaiseen loukkuun, pääsemättä ulos jostakin tilasta. Miltä tuntuu jäädä jumiin hissiin, jossa kaverinasi on naapurin kännikala? Tai miltä tuntuu jäädä loukkuun vaikka ulos, pääsemättä sisään?

Loukkuun jääminen pelottaa ihmisiä. Vaikka olemme koko ajan sisätiloissa, kotona tai muualla, on ihan tavallista enkä ajattele asiaa ollenkaan. Mutta sama tilanne muuttuu hirveäksi, kun talossa on joku ihan vieras, vaikka murtovaras. Sitä haluaisi pysyä piilossa, niin kuin sinua ei olisikaan. Tämä pätee myös ihan käytännössä ihmisten kesken. Me piiloudumme ulkokuoremme sisälle, mikä näkyy suurena massailmiönä. Syy tähän on se, että vältämme tietoisesti joutumista loukkuun, sellaiseen kun voi päätyä vaikka ei olisikaan samassa täyshoitolassa murhaajan kanssa.

Ala-asteella kun kysyi, että mitäs harrastette, tyttöjen suusta kuuli usein että pienon soittoa ja ratsastusta. Mikäs siinä, jos tykkää. Minä en. Hevosfaneja en ole koskaan suoraan sanottuna ymmärtänyt ja pienon pimputtaminenkaan ei oikein iskenyt. Nyt kun kysyy tyttöjen harrastuksia, on listoilla tanssi, hevoset, joku muu liikuntalaji. Pojat harrastavat kalastusta, metsästystä, jääkiekkoa...Minä en edelleenkään harrasta mitään edellä mainituista, koska oikeastaan minulla ei tällä hetkellä ole "varsinaista" harrastusta. Luen, piirrän, kirjoitan, bloggailen. Ja leikin ja ulkoilen koirani kanssa. Ennen sitä jaksoi harrastaa kaikkea, mutta nyt ei enää ehdi tai jaksa. Minua ei suoraan sanottuna kiinnosta ravata arki-iltoina jossakin harkoissa. Kai se on valitettavaa, mutta jos on kiinnostunut jostakin, ei sitä tarvitse hehkuttaa käymällä kymmenissä eri lajin harrastuksissa. Tai jos joku tykkää, niin ei siinä mitään. Siinäpän tykkää, sillä minä en. Mutta harrastukset ovat mukavia, eikä niistä kannata luopua. Jos on tanssinut yli kymmenen vuotta, kannattaa vaikka suunnata kisoihin eikä lopettaa. Lopettaa vasta sitten kun tulee viiminen sija niissä kisoissa.

Tämä oli nyt tälläinen aika tylsä ja kökkö kirjoitus, mutta en jaksa kovin syvällisiä ja maailmaa mullistavia aiheita keksiä tai kirjoittaa niistä. :)

Pari vuotta myöhemmin, tässä hetkessä. Tytöllä on paljon kavereita ja ystäviä, jotka ovat hänelle tärkeitä, hän on todella kiitollinen heidän ystävyydestään. Joskus sitä tietysti haluaa olla yksin, yksin niin kuin joskus ennen, eikä tyttö aina tule ajatelleeksi, että hänen ei tarvitse olla yksin, koska hänellä on ystäviä. Niitä on koulussa, niitä on netissä. Osaa tyttö ei ole koskaan tavannutkaan, mutta he ovat silti omalla tavallaan tärkeitä ja ihania, heidän kanssaan voi hassutella ja puhua samalla tavalla kuin muidenkin. Joskus tyttö kuitenkin miettii, miksi sai ystävänsä vasta nyt. Miksi he ovat tärkeämpiä vasta nyt. Tyttö ei tiedä, eikä jaksa edes miettiä. joskus hän myös miettii, mitä ystävät hänestä ajattelevat, onko hän outo ja tyhmä, miksi he ovat minun kanssani? Mutta kuten jo sanottu, tyttö on enemmän kuin kiitollinen. Hän saa olla ihmisten kanssa, joista todella pitää. Jokainen tarvitsee ystäviä, sen tietää myös tyttö, joka on tottunut olemaan yksin, omine ajatuksineen.

Tytöllä on aina ollut myös hyvä itsetunto. Tuntenut olevansa hyvä ja mukava, ihan mukavan näköinenkin, vaikka moni ei ole niin sanonut. Hän on uskonut itseensä, vaikka häntä ei ole pahemmin kannustettukaan muuta kuin perheen puolesta, se on riittänyt. Tyttö ei ole aiemmin edes ajatellut, että joku muukin saattaisi olla ylpeä hänen tekemisistään. Nyt kun tytöllä on ystäviä, hän saa paljon mukavaa palautetta. Hänelle nauretaan, mutta hän nauraa myös itse itselleen. Mutta kuitenkin tuohon itsetuntoon on tullut särö. Särö on pieni, mutta silloin tällöin se kalvaa tyttöä. Tuon särön on aiheuttanut poika, joka arvostelee tytön tekemisiä, sanomisia, ulkonäköä kuin olisi täysin luonnollista tehdä niin. Tyttö ei tajua itsekään, miksi välittää tuon typerän pojan sanoista, antaisi mennä vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ne sanat eivät tule ulos. tyttö tuntee itsensä epävarmaksi, alkaa epäillä, että ehkä poika on oikeassa. Miksi se muuten sanoisi niin? Tyttö miettii, ovatko muut samaa mieltä, ovatko jopa ystävät samaa mieltä. Tyttö tietää olevansa typerä, mutta ei saa ajatusta mielestään. Onko tuolla pojalla oikeus sanoa ja haukkua tyttöä niin kuin on tehnyt jo melkein kaksi vuotta? Ei ole, tyttö tietää sen itsekin. mutta tyttö ei jaksa välittää, vaikka tietää, että poika on tytölle anteeksi pyydön velkaa. mutta se tuntuu jotenkin turhalta, tyttö jaksaa silti uskoa huomiseen, mutta joskus hän miettii, jaksanko uskoa itseeni?

Tyttö josta kerroin, on hyvin samanlainen kuin minä olen. Oikeastaan, tuo tyttö, se olen minä.

Mutta toisaalta, kyllä minä olen huolissani asioista jotka minua koskettavat. Onko typerää olla huolissaan siitä, että tiikerit ovat kuolemassa sukupuuttoon ja että jääkarhut hukkuvat kun jäätiköt sulavat, kun ei kiinnosta yhtään, onko oma naapuri elossa vai ei. Menen ja tiedä, sillä minä en tiedä. Ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista, mutta eivät tee mitään yhdistääkseen voimansa.Joskus tosiaan tuntuu, ettemme me täällä voi mitään sille, mitä tapahtuu. Kuin emme kykenisi estämään tapahtuvaa. Kaikkihan me olemme vastuussa esim. tästä ilmastonmuutoksen jatkumisesta, mutta ajattelemma kaikki vain itseämme. ainakin ensin. On totta, että se on ihmisluonteessa, koska olemme tarpeeksi älykkäitä suojelemaan ja puolustamaan ensin itseämme ja vasta sitten muita.

En edes tajua mistä kirjoitan. joskus vain tuntuu, että mihin tämä maailma on menossa. Aina sanotaan, että se on ihminen, joka tämän on pilannut, ja siinä ollaan suurimmaksi osaksi oikeassa. Mutta se johtuu ihmisten hyväuskoisuudesta ja itsekkyydestä. Sitä ajatellaan, että jos nyt kaadetaan tämä jalkapallokentän kokoinen alue tätä sademetsää, niin osaahan ne elukat siirtyä pari sataa metriä tuonne päin. MUtta kun pian ne metrit muuttuvat kilometreiksi. Olen ihan oikeasti huolissani. Haluaisin tehdä asialla jotakin, mutta en taida uskoa itseeni tarpeeksi. Miten minä muka voisin auttaa? Niin me kaikki lopun perin ajattelemme. Me emme voi asialle mitään, niinhän se menee. mUtta ei voi kukaan muukaan. Se on meidän tehtävämme. Ei olla niin itsekkäitä. Ensi kerralla, kun vaikka vanhempasi pyytävät sinulta jotakin, ajattele ensin asiaa heidän kantiltaan. Aina kun ei tarvitse hyötyä itse tehdäkseen jotakin.

Uutta kirjoitusta saa odottaa hieman, ehkä huomenna, ehkä vasta sunnuntaina. En tiedä vielä. Eiköhän kaikki pärjää...:)

Meemi: kuka on lukenut Lehtisen kirjoja? Mikä niistä on paras?