Mä olen useaan otteeseen miettinyt, että miksi mä olen mä. Siis ihan tyhmä kysymys, tiedän, mutta miksi ihmeessä mä olen tälläinen? Tai sinä? Miksi me ollaan tälläisiä? Miksi joku saa olla tosi kaunis, mutta jollakin on eripari silmät ja vinot hampaat? Miksi toinen on ihan sairaan hyvä piirtämään, mutta toinen ei ollenkaan? Kerrassaan epäreilua. Miksei kaikki voi olla yhtä kauniita ja yhtä hyviä kaikessa? Joo, siinähän se juju piileekin, sitten meillä kaikilla olisi tosi tylsää. Ei voisi nimittäin juoruilla naapurin Matista, jolla oli taas uusi heila, tai katsoo nenänvarttaan pitkin Maijaa, joka yrittää saada Mattia huomaamaan itsensä, siitäkin huolimatta, että Maijalla on karitsa ja tosi huono huumorintaju.

Kai meidän sitten kuuluu ollakin erilaisia. Mä en ole yhtä kaunis kuin Miss Suomi, mutta mulla saattaa tuhat kertaa suloisempi ääni tai oon sitä paljon hauskempi. Ihmisillä menee hyvin, kun ne saa arvostella ja ruotia ihmisiä ja niiden puutteita. Mutta meissä kaikissa on myös jotakin ihan omaa, jotakin, minkä ehkä vain harva näkee. Et sinä voi tietää, vaikka koulusi ihanin poika Jere olisi ihan lätkässä suhun, siitäkin huolimatta, että sulla on ihan karsee kuontalo. Mutta sitten taas sun luokan Paavo on sitä mieltä, ettei ole rumempaa tyyppiä nähnytkään.

Kaikilla on oma makunsa ihmisien suhteen, eikä kukaan niitä voi aavistaa. Ei todellakaan kannata elää pelkän kauniin ulkokuoren voimin, sillä on ihmisiä, jotka näkee helposti sen sisään. Ja se sisällä oleva juttu voi näkyä myös ulos. Ainakin mä uskon niin. Pitää uskoa siihen, että on sun pitääkin olla juuri sellainen, kuin sä olet. Sussa tai mussa ei ole kertakaikkiaan mitään vikaa. Me ollaan tälläisiä. Aina ei voi saada sitä mitä haluaisi, pitää osata joskus tyytyä siihen mitä on. Me ollaan erilaisia, koska meidät on tarkoitettu erilaisiksi, se vaan menee niin. Musta on ainakin tällä hetkellä tosi siistii olla minä, koska kukaan muu ei siihen niin hyvin pysty kuin minä itse. Siitä saa voimaa.