Mä olen useaan otteeseen miettinyt biisien sanoituksia. Tai yrittänyt ymmärtää niitä, elää sen biisin mukana. Mun on myönnettävä, että se ei kovin usein multa onnistu. Mistähän se johtuu? Mulla ei ole huono kuuro, ei huono mielikuvitus, mä olen kerrassaan oikein hyvä ihminen kuuntelemaan musiikkia. Ja niitä sanoja varsinkin, olen ihan hyvä englannissa ja ymmärrän kuulopuhetta ihan hyvin. Missä sitten mättää? Mä olen tullut siihen tulokseen, että ne on ne biisit ja niiden sanoitukset.

Ihmiset pohtivat usein, että pitäähän laulussa olla sanomaa. Useimmat biisinikkarit kirjoittavat omista kokemuksistaan. Joskus se onnistuu, joskus ei. Liian monet laulajat ruinaavat entisen rakkaansa kainaloon takaisin, liian monelta on särkynyt sydän. Samaa äitelää balladia kaikki. Mutta joskus joku todella onnistuu tekemään hyvän rakkauslaulun. Yrittäjiä on monta, siksi uskot, tai et, melkein joka toinen biisi, minkä radiosta kuulet, on rakkauslaulu. Se ei ehkä suoraan selviä kertosäkeessä, jossa laulettaisiin: " Oi sinä elämäni suola, palaa ja anna sydämeni peittyä suudelmiemme kuolaan."

Aivan hirveitä ovat nämä rap-artistien laulut, joita ei kerrassaan erota toisistaan. Alussa on aivan sama rytmi, marakassit (tai muut kassit) helisee samalla tavalla ja tusina kaunista ja vähäpukeista tyttöä ähkii ja vaikeroi taustalla. Sanat ovat aivan kamalia: "Tuli kadul vastaan yks kimma, mentiin huussin oven taa vähän leikkii, mut sit sill' olikin pyssy paidan alla ja mä meinasin kuolla, jou."

On siis ihan kamalaa kuulla biisejä, joissa ei ole sisältöä. Hyvä esimerkki on suomalaisten naisartistetien vänkytykset, joista Nylon Beat, oli pahimpia. (Vaikka ennen tykkäsinkin) Onhan niillä ihan kivoja lallatuksia, mutta se siinä. Samaa jauhetaan jok'ikisessä biisissä. Ja suomalaisien iskelmäartistien viisut ovat aivan järkyttäviä: "Lähdettiin lauantai kahville Helsinkiin, tapaamaan likkoja hienohelmaisia, mutta auto hajos kesken matkan, se oli vähän huono Lada."

Minä pidän siis lauluista, jotka ovat enemmän kuin lauluja. Jotka iskevät sinne jonnekin, syvemmälle. Niitä on paljon, loistavia esimerkkejä on tuossa sivussa, missä luettelen lempi bändejäni. Tiedän, kaikkiin ne eivät todellakaan kolahda, ja hyvä niin. Mutta mun mielestä niissä on sisältöä. Musiikkia tehdään tänä päivänä niin paljon, että jokaisella on tarve erottua muusta porukasta jollain tavoin, suurin osa kokeilee tehdä omat sanoituksensa itse. Mutta ikävä tosiasia on, että se ei auta. Minä en ainakaan erota Hilary Duffia Jessica Simpsnonista tai päin vastoin, edes lauluäänestä. Pitää olla jotakin pintaa syvempää. Se tekee biisistä hyvän biisin, sanoituksista hyvät. Kuunnelkaapas joku kerta vaikka enkun kielisiä sanoja, ne ovat joskus ihan tajuttoman tyhmiä, mutta ei sitä huomaa, kun ne laulaa enkuksi. Hyvä niin, koska muuten monelta, ainakin minulta, pettäisi psyyke. Huh.