Olin tänään katsomassa Agatha Christien näytelmää Hiirenloukku. Oikein mainio näytelmä, sanoisin. Kyseessä on siis jännitysnäytelmä, jossa erääseen täyshoitolaan majoittuu muutama vieras ja jonkin ajan päästä huomataan, että heidän joukossaan on murhaaja. Mukavaa tässä oli se, että murhaaja pysyi arvoituksena näytelmän loppuun asti, ja vaikka kuinka yritin pohtia ja arvailla, että kuka se heistä oli, oli henkilö täysi yllätys. Pidin kovasti lavastuksesta ja näyttelijätkin hoitivat homman hienosti. Suosittelen näytelmää kaikille, keillä on se mahdollisuus nähdä.

Mutta päästäkseni aiheeseen, joka siis on hiirenloukku, lopetan löpinän kyseisestä näytelmästä. Oikeassa elämässäkin on olemassa vastaavanlaisia hiirenloukkuja, ihan samassa merkityksessä kuin näytelmässäkin, mutta niin myös verrannollisena. Joku voi tuntea olevansa loukussa, tuntea tukehtuvansa, koska ei ole tarpeeksi tilaa. Näin voi esimerkiksi olla liian tiivissä seurustelusuhteessa tai vaikka kotona, koska vanhemmat ovat kamalia kyyliä. Tai sitten voi ihan oikeasti joutua näytelmän kaltaiseen loukkuun, pääsemättä ulos jostakin tilasta. Miltä tuntuu jäädä jumiin hissiin, jossa kaverinasi on naapurin kännikala? Tai miltä tuntuu jäädä loukkuun vaikka ulos, pääsemättä sisään?

Loukkuun jääminen pelottaa ihmisiä. Vaikka olemme koko ajan sisätiloissa, kotona tai muualla, on ihan tavallista enkä ajattele asiaa ollenkaan. Mutta sama tilanne muuttuu hirveäksi, kun talossa on joku ihan vieras, vaikka murtovaras. Sitä haluaisi pysyä piilossa, niin kuin sinua ei olisikaan. Tämä pätee myös ihan käytännössä ihmisten kesken. Me piiloudumme ulkokuoremme sisälle, mikä näkyy suurena massailmiönä. Syy tähän on se, että vältämme tietoisesti joutumista loukkuun, sellaiseen kun voi päätyä vaikka ei olisikaan samassa täyshoitolassa murhaajan kanssa.